Lapsetkin ihmettelevät
”Äiti, mä näin jotain ihan hullua koulumatkalla.”
Tyttäreni, 8-vuotias, soittaa minulle kotiin matkalta ja kuulostaa yhtä aikaa huvittuneelta ja hämmentyneeltä. Hän kertoo nähneensä, kuinka äiti talutti noin 11-vuotiasta lastaan hihnassa kuin lemmikkiä. Lapsi identifioi itsensä kissaksi, hyppii betonimuurille, kehrää ja saa ”äidiltään” kehuja sekä nameja palkkioksi. Äiti silittää lasta ja puhuu tälle kuin lemmikille: ”Hieno kisu, ihana kisu.”
Tyttäreni ei ole järkyttynyt – enemmänkin hämmentynyt ja huvittunut. Hän ymmärtää, että kyse on leikistä, mutta ei ymmärrä, miksi aikuinen on siinä niin täysillä mukana. Ja minäkin jään miettimään:
Onko tässä nyt käynyt klassinen ”Keisarin uudet vaatteet” -efekti?
Eli kaikki ympärillä nyökyttelevät, ettei vaan kukaan tulisi leimatuksi ”suvaitsemattomaksi”, vaikka tilanne on selvästi järjetön.
Leikki on tärkeä osa lapsuutta – mutta sillä on rajansa
Lapsilla on aina ollut vilkas mielikuvitus. He leikkivät eläimiä, supersankareita, palomies- sameja ja prinsessoita. Tämä on täysin normaalia ja terve osa lapsen kehitystä. Psykologian näkökulmasta:
- Mielikuvitusleikki kehittää tunne-elämää, empatiaa ja luovuutta.
- Monilla lapsilla on mielikuvituskavereita, joita käytetään tunteiden työstämiseen ja sosiaalisten taitojen harjoitteluun.
- Lapsi kuitenkin yleensä ymmärtää leikin ja todellisuuden eron, vaikka uppoutuisi siihen hetkellisesti.
Mutta ongelma syntyy, kun aikuiset alkavat osallistua leikkiin kuin se olisi todellisuutta, jopa ylläpitävät lapsen leikkimaailmaa koulussa, arjessa tai identiteettinä.
Koulu ei ole leikkikenttä identiteeteille
Leikki kuuluu kotiin ja leikkikentälle. Koulussa opetellaan sosiaalisia taitoja, vastuuta ja todellisuudessa toimimista.
- Kukaan ei kiellä lasta leikkimästä kotona kissaa.
- Mutta kouluun ei voi tulla hihnassa, kissankorvat päässä, tai häntä kainalossa ja vaatia erikoiskohtelua.
Aivan kuten jääkiekkoilija ei kulje kypärä päässä koulussa, vaikka hän kuinka kokisi sen osaksi identiteettiään. Tai palomiesleikki ei oikeuta hälyttämään koulua paloharjoituksiin. Eikä skeittariksi identifioituva lapsi saa pitää pipoa päässä tunnilla.
Aikuisten tehtävä ei ole ruokkia fantasiaa – vaan asettaa rajat
Leikki on lapselle tärkeää. Mutta leikin muuttaminen identiteetiksi, jota aikuinen vahvistaa, ei palvele lapsen kehitystä – se häiritsee sitä.
Lapsi tarvitsee aikuisen, joka:
- Ymmärtää leikin merkityksen
- Osaa asettaa rajan todellisuuden ja fantasian välille
- Tukee lapsen kasvua todelliseen itsetuntemukseen ja sosiaalisiin taitoihin
Jos ruokkii lapsen leikkiä kuin se olisi totta, lapselta viedään mahdollisuus rakentaa omaa minäkuvaa realistisesti ja turvallisesti.
Lopuksi: kuka uskaltaa sanoa, että keisari on alasti?
Tyttäreni huvittunut puhelu kertoo jotain olennaista:
Lapset huomaavat, kun jokin ei ole kohdallaan – heillä on vielä jäljellä se vilpitön maalaisjärki, joka monelta aikuiselta tuntuu hämärtyneen. Ehkä meidän pitäisi uskaltaa tehdä kuten H.C. Andersenin sadussa:
Sanoa ääneen, että keisari on alasti.
